Onks tää nyt se hetki kun maallikon pitää keskeyttää opetusalan asiantuntijoiden aivoriihi ja kerrata omat koulutraumat vuosikymmenien takaa? Saamanne pitää!
Lähestytääs tätä digitalisaatiohaastetta 1800-luvulta, kun nykyinen koulujärjestelmä keksittiin. Kyseessähän oli jo silloin valtava ongelma, että miten koulutat rajallisilla resursseilla ja primitiivisellä teknologialla (kirjat, liitutaulut) hurjan määrän lapsia niin, että parhaat lahjakkuudet pääsevät vaativiin hommiin ja heikompi aines päätyy hanttihommiin. Mallia otettiin sen ajan huippuorganisaatiosta, eli tehtaasta. Kouluun ei mennä taitotason, motivaation tai valmiuksien perusteella, vaan lapset laitetaan liukuhihnalle valmistuspäivämäärän mukaisesti. Koko ikäluokalle tehdään opettajien toimesta samanaikaisesti ennalta tehtaanjohdon tarkkaan määritetyt prosessit ja tuotannon laatua mitataan määräaikaisesti järjestettävillä kokeilla. Heikompi aines seuloutuu amikseen ja lukiossa satsi laitetaan normaalijakaumalle, josta osa jää sille tielle, iso määrä päätyy ammattikorkeakouluun ja parhaiten menestynyt osuus yritetään ohjata yliopistoon.
Näin tämä järjestelmä toimi 1800-luvulla ja näin se toimi myös itse käydessäni koulut 1900-luvun loppupuolella. ATK-laitteet oli toki keksitty ja niille sai oikein suorittaa ajokortin ja kymmensormijärjestelmän osaamistestin, mutta käytännössä opetuksen kovin innovaatio siihen mennessä olivat tuliterät piirtoheittimet, joilla oli mahdollista saada graafista aspektia mukaan opetukseen. Rakastin oppimista ja lukemista, mutta vihasin koulua ja olin siinä helvetin huono, enkä varmaan olisi ikinä valmistunut edes lukiosta, yliopistosta nyt puhumattakaan, mikäli älypuhelimet olisivat tuolloin olleet keksittyjä ja laajalle levinneitä. Se jatkuva mieltä puuduttava tylsyys oli vain pakko kestää päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kun ei ollut muutakaan vaihtoehtoa tai paikkaa missä oleskella päivät.
Ironisinta oli, että kaikki tekniikka oli jo silloin olemassa rakentaa huippuluokan digitaaliset oppimisvälineet, mutta niin ei vain koskaan tapahtunut. Softassa on se hieno puoli, että se skaalaa rajattomasti, joten kun olet kerran rakentanut parhaan mahdollisen kuviteltavissa olevan multimediapläjäyksen jolla opettaa vaikkapa Pythagoraan lause, niin sitä ei enää tarvitse luoda uudestaan, vaan voit skaalata sitä loputtomiin yhä uusiin vuosiluokkiin. Ja mikä parasta, parilla äkkiä kirjoitetulla funktiolla saat ohjelmasta ulos opettajalle kaikki hänen haluamansa yksilölliset tilastot oppilaasta. Kauanko mitäkin aihekokonaisuutta on tuijotettu. Kuinka pitkään missäkin on mennyt aikaa? Mikä vaihe on ollut oppilaalle vaikein? Paljonko on arvioitu osaamisen taso? Aivan triviaalia puuhaa softakehittäjän näkökulmasta ja mitään säännöllisesti järjestettyjä kokeita ei digimateriaalien ansiosta edes tarvita, kun opettajilla on aina saatavilla reaaliaikainen tieto jokaisen oppilaan osaamisen tasosta.
Noh, olen päässyt seuraamaan akateemisesti koulutettujen työttömien ystävieni keikkatöitä koulujen sijaisena ja sitä kautta nähnyt, että miten se kuuluisa digitalisaatio on kouluissa edennyt. Suoraan sanottuna käyttöliittymät ja materiaalit näyttävät siltä, kuin ne olisi rakentanut joku sadistinen 00-luvun alkupuolella TietoEnatorilla työskennellyt järjestelmäsuunnittelija. Sehän on sitä samaa paskaa, mitä itsekin jouduin koulussa sietämään, mutta se paska on vain siirretty digitaaliseen muotoon. Ja mikä pahinta, lapsilla on nykyään älylaitteita, joilla pääsee näkemään aidosti hyvää opetusmatskua esimerkiksi Youtubessa, ellei sitten joku myrkyllinen algoritmi tai some ehdi kaapata huomiota kokonaan pois oppimisesta. Noita digimateriaaleja rakentavat tahot eivät näillä näytöillä pääsisi Applelle edes kesäharjoittelijaksi kahvia keittämään, kun ei ole mitään luottoa, että Moccamasterissa osattaisiin painaa sitä keinukytkiminen oikeaa puolta.
Pahintahan tässä on, että kyseessä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole Sanoman tai muiden digitaalisten opetusmateriaalien valmistajien syy. Järjestelmä ei tarjoa markkinamekanismia, jonka perusteella yrityksillä olisi minkäänlaista insentiiviä rakentaa opetusmateriaalia, mikä maksimoisi lasten oppimisen. Keskusjohtoisessa järjestelmässä uudistukset ja kehityksen virrat etenevät Opetushallituksen politbyroon eläköitymisten kautta.
Tämähän olisi tietysti paperilla helppo korjata. Lanseerataan koko Suomeen Koulu+ -oppimispalvelu, jossa vanhemmat voivat maksaa siitä, että heidän lapsensa saa koulussa parempaa digitaalista opetusta. Ensimmäinen taso voisi olla mainosrahoitteinen ilmainen koulu. Tämä ei edes ole mitenkään radikaali ajatus, vaan reaktionäärinen, koska omassa lapsuudessani kouluissa mainostettiin aktiivisesti sekä Valion maitoa, että Jeesuksen pelastusta, eikä meidän silti tarvinnut hävetä tuloksia sen enempää PISAssa kuin Cooperissakaan. Toinen taso voisi olla esimerkiksi 500 €/kk premium-koulu, missä koulu ostaa kumppanilta paremmat opetusmateriaalit ja kolmas taso kunnon 1000 €/kk maksava eliitti-koulu, jossa jokaiseen oppilaaseen panostetaan mielettömän paljon. Näin saadaan rahalla kannustettua yritykset kilpailemaan keskenään ja panostamaan koulukokemuksen kehittämiseen ja kehitetyt oppimisinnovaatiot saadaan ennen pitkää käyttöön myös maksuttomaan koululaitokseen.
Paljon vaikeampi nakki on päästä eroon tästä tehdasajattelusta ja lakkauttaa ylioppilaskokeet, ammattikoulut ja muut vastaavanlaiset täysin hyödyttömät traditiot ja turhakkeet. Meillä on viimeisen muutaman vuoden aikana vihdoinkin tullut käyttöön mullistava tekoälyteknologia, joka mahdollistaa luokkaopetuksen sijaan jokaisen oppilaan täysin yksilöllisen opettamisen ilman opettajan jatkuvaa mikromanageerausta. Sen sijaan, että opettaja jakaa huomionsa 30 oppilaan kesken voisi jokaisella oppilaalla lähitulevaisuudessa olla oma tekoälyopettajansa tarjoamassa täysin jakamatonta huomiota ja laatimassa tarvittavat opetusmateriaalit lennosta, kun taas pedagogiikan ammattilaisen harteille jää toimiminen korkeamman tason hallinnoijana ja oppimisongelmien ratkaisijana. Ja mikä parasta, jokainen oppilas voi valita itselleen sopivimman oppimistavan ja lähestymiskulman aiheisiin ja mahdollisesti myös opiskella sellaisia asioita, mitä opettajakaan ei osaa.
Dippainssin näkökulmasta teknistä estettä tällaiselle tulevaisuudelle ei enää ole, koska tarvittaviin tekoälyratkaisuihin liittyvät haasteet ovat jo enimmäkseen ratkottu tai tulevat ratkaistuksi muutamien vuosien sisällä. Käytännössä muutos koulujärjestelmässä on ilmeisesti kuitenkin mahdotonta. Julkinen ei ole valmis maksamaan riittävästi rahaa uuden sukupolven oppimisjärjestelmän rakentamisesta, eikä toisaalta kykene kehittämään sitä omatoimisesti. Konservatiiviset voimat yhteiskunnassamme vastustavat isoja järjestelmätason muutoksia, joten innovaattorien yritykset kääntää mammuttitankkerin kurssia taantuvat yksittäiseksi hankehumpaksi ja tutkimusten tehtailuksi, ilman todellista pitkäkestoista vaikutusta kokonaisuuteen.
Valtavasti teknologisesta kehityksestä huolimatta en oikeastaan usko, että mikään lähivuosina tulee kouluissa muuttumaan, paitsi että nuorten pahoinvointi kasvaa kun ero koulumateriaalin ja yhä tehokkaammin laaditun viihteen ja viihteellisen opetusmateriaalin välillä kasvaa entisestään. 20 vuoden päästä tulee sitten joku jenkkimegatekno, mikä käyttää satoja miljoonia tekoälyn kehitystyöhön ja lanseeraa sitten täyden peruskoulun tekoälyopettajan, joka pyyhkii nykyiset toimijat kentältä ja pakottaa koulujärjestelmän muuttumaan, kun vanhemmat alkavat vetämään lapsiaan pois koulusta kotiopetukseen.
Nyt kun tuli haukuttua koko koulutusjärjestelmä ja opetussektori, niin asiantuntijat voisivat sitten toivottavasti kertoa, että mikä on asioiden todellinen laita 
