All sorts of things happen in working life. Some events, due to their peculiarity or otherwise strange nature, leave a permanent memory trace that one marvels at or laughs about for years. For me, one of the most memorable was the following.
I had gone on a new sales call to a reasonably sized company. At the reception, I asked for the person with whom I had arranged a meeting. I was directed to the said manager and naturally started with a handshake and introducing myself. At the same time, another man entered the room, and this manager told him my name and why I had come. The man who had shuffled into the room said he was the company’s CEO and that he had an hour and would join the meeting.
During the negotiation, the agenda, including scheduling and price discussions, was gone through quite thoroughly. However, the deal hadn’t been closed yet, and I asked if either of them had any questions. The manager mused that things were pretty clear, then the CEO asked:
You probably don’t even remember that we’ve met before.
Me: No.
CEO: I’m not really surprised, but you suddenly pulled my ears back then.
Me: ??? (At the same time, thinking what on earth might have happened when I was drunk and having no clue whatsoever – the sure deal probably went south).
CEO: Well, I’m not surprised at all – long pause – You must have been about two years old when I was moving your family, and as I was driving the moving truck, you launched a surprise attack from behind.
Vedettiin teknisiä työhaastatteluja ja yks päivä kutsussa oli ihan yksi yhteen aiemmasta työpaikasta tuttu ei-suomalainen vähän erikoisempi koko nimi, mutta tiesimme vain devausstackin. No sen verran läheltä liippasi, että olin jo ihan varma että on sama kaveri. Mentiin huoneeseen ja vastaan tuli vähän lyhyemmän hoikan sällin sijaan kaksmetrinen melkein-bodari No, ajattelin, että väärä huone… “Moro, olen (sama erikoinen nimi)…” …jahas.
Suurin piirtein neljännesvuosisata sitten mulla oli tapana käydä liikelounailla yhdessä kantakaupungin paremmassa raflassa yhdestä kolmeen kertaan viikossa. Vaikka lounaan hinta oli tuossa raflassa noin kolmikertainen ns. tavalliseen verrattuna, niin useimmiten sain tilauksen mikä vastasi katteessa kaksinkertaista normikuukausipalkkaa, siis varsin kannattavaa syömistä Tuolloin ei kännykät vielä olleet mitenkään mahdottoman yleisiä, vaan pöytävaraukset yms. hoideltiin yleensä lankapuhelimella ja varaukset kirjattiin perinteiseen kalenterikirjaan. Mulla oli tapana mennä noin kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa odottelemaan asiakasta ja höpötellä henkilökunnan kanssa, koskaan ei vain tullut puheeksi mitä putiikkini touhuaa.
Kyseinen ravintola meni isompaan remppaan muutamaksi kuukaudeksi ja varauskirjakin oli ties missä tallessa, eikä siis helposti käytettävissä. Kun uudelleen aukeamiseen oli viikko tai pari, niin kävellessäni siitä ohi, niin tarjoilija singahti sieltä juosten ulos ja huudahti "herra, herra, anteeksi kun olimme kadottaneet puhelinnumerosi, aukaisemme uudestaan kohta ja kutsuvierastilaisuus on tällaisena päivänä, toivottavasti pääsette tulemaan. Tarjoilija sitten antoi samalla kutsukortin.kutsuvierasavajaisiin.
Avajaistilaisuus alkoi muistaakseni kuudelta, mutta mulla oli hässäkkää ja menin sinne seiskan tai puoli kasin nakkeilla. Ovella oli ravintolan johtaja ja hovimestari, jotka varsin ilahtuneena toivottelivat minut tervetulleeksi, selvästi muistaen minut ja pitivät minua erittäin tärkeänä asiakkaana. No, olin todennäköisesti top kymppiin kuuluva käyntitiheydessä.
Tarjoilija toi minulle välittömästi skumppalasillisen ja pari sanaa vaihdettuani hovin ja ravintolanjohtajan kanssa, hovi pyysi minua seuraamaan ja vei minut tutustumaan neljän hengen seurueeseen. Hovi ei esitellessään kertonut yhdenkään tyypin edustaman firman nimeä, vaan esitteli jokaisen omalla nimellään. Kyseiset hahmot olivat UPM’n, StoraEnson, Metson ja Wärtsilän toimareita. Tuli sitten juotua niiden kanssa viinaa toista tuntia ja höpöteltyä niitä näitä. Harmi kun putiikkini toimi ainoastaan kotimaan markkinoilla, niin en voinut myydä niille mitään.
Meillä elintarviketeollisuuden firma oli vaikeasti julkisilla kulkuvälineillä saavutettavassa paikassa. Olin vieressä kun eräänä päivänä kollegani vuoropäällikkö sai iltavuoroon tulevalta rivityöntekijältä seuraavan laisen puhelun: “olen vatsataudissa enkä voi tulla töihin”
No aikaa kului noin tunti kun tämä prole soittaa uudelleen kertoakseen pääsevänsä iltavuoroon, koska saikin kyydin työkaveriltaan.
I’ve had some pretty strange bosses over the years; at this point, these stories are just funny:
When I was young, I was delivering local newspapers on a rainy night and the radiator in my car blew. I called the distribution supervisor, who said he’d handle it and would be right there. I somehow imagined that the papers would go with him and he’d finish the route. Instead, out of his van came a bicycle with half-flat tires, which I then used to finish the delivery route. No big deal, it even made me laugh for the rest of the night, thinking about what I had actually expected.
-all the nosy questions in interviews about pregnancy, children, relationships, whether you own your house, what your wife does for a living, etc., within the last 7 years. This includes everyone, even publicly traded companies.
I just have to record this strange job here from twenty years ago.
During my final year of vocational school, I worked alongside my studies at a small sheet metal firm whose owner was a really peculiar character; I’m quite certain there was actually something a bit off in his head, yet he had still managed to establish a fairly successful sheet metal business. At the point when it was time for me to move on to my next job, this boss and company owner asked me in all seriousness if I could marry his regular Russian prostitute, and I would get a few thousand so she could get Finnish citizenship through that. The owner himself seemed to already be married to another prostitute for the same reason and needed to get another girlfriend into Finland.
A “bit” bewildered, the 18-year-old lad left work that day.
And just so I don’t leave a cliffhanger, I didn’t take the offer, but I still remember that workplace.
This didn’t happen to me, but to my brother in the early 1990s. He had been on a business trip in Central Europe for two or three weeks and returned home on Thursday. Once he got home, he thought how nice it was that he wouldn’t have to go anywhere for at least a couple of months.
On Friday, he went to the office and, while chatting there, mentioned how nice it was to be home after such a long time. The secretary replied, “That’s nice, but you’re leaving for Washington on Monday.” After recovering from his initial shock, my brother chuckled, “I’m not going anywhere, because my visa has expired.” The secretary laughed and said the client was the federal government and the embassy had already issued the visa.
There would probably be enough of these for a whole book already
First thing that comes to mind are the redundancy negotiations (YTt) at the turn of the millennium, where a young, diligent guy from the finance department found out he had been fired when his access card didn’t work in the morning. The same terribly incompetent CFO (talousjohtaja) still dared to ask the guy to stay for a couple of extra weeks, as help was still needed. The young guy was even so amiable that he agreed.
No, ajattelin, että väärä huone… “Moro, olen (sama erikoinen nimi)…” …jahas.
