LongPlayssa Tuomas Pulsan juttu, “Puolet petäjäistä”, kertoo suomalaisesta metsäteollisuudesta Kuhmon näkövinkkelistä. Oletan, että foorumilaisilla ei välttämättä ole LP-tunnuksia, joten kirjoitin tiivistelmän:
Metsäala työllisti vielä 1990-luvulla yli 130 000 suomalaista, nykyään noin 70 000. Itä-Suomessa metsäala työllistää edelleenkin noin 10 prosenttia väestöstä. Kuhmossa tuo osuus on vielä suurempi, vaikka paikkakunnalla toimii ainoastaan paikallinen saha, Kuhmo Oy. Sahan ulkoseinässä komeilee teksti “PUUNJALOSTUSTA MAAKUNNAN PARHAAKSI”. Suuressa kuvassa kehitys on kulkenut juuri toiseen suuntaan; entisestä tärkeimmästä raaka-aineesta, sellusta, on tullut tärkein vientituote.
Kuhmo Oy elää ja voi hyvin. Lliikevaihto pyörii 150 miljoonan tienoilla, työntekijöitä on 165, eikä se ole historiansa aikana kertaakaan joutunut lomauttamaan ketään. Ostotarjouksia on tullut alan suuryhtiöiltä, mutta ne on torjuttu ykskantaan.
Alan yllä on synkkiäkin pilviä: luontojärjestöjen vaatimukset esimerkiksi lintujen pesimärauhan kunnioittamisesta tarkottaisivat katkoksia sahatoimintaan. Toinen rajoite toiminnan laajuuden ja kannattavuuden parantamiselle on riittävän järeän tukkipuun puute - erityisen leveille ja paksuille laudoille olisi kovaa kysyntää. Ongelma ei ole yksin Kuhmon, vaan koskee koko Kainuun aluetta, jossa puolet puista on runkopaksuudeltaan alle 20cm.
Markkinatilannekaan ei ole helppo, sillä tukkipuun hinta on edelleen korkealla, mutta suhdanneherkkä rakennusala on edelleen lamassa eikä laudalle näin ollen ole suurta kysyntää. Kuhmo Oy vie tuotteitaan 40 maahan, joten myös globaalit kriisit heijastuvat kysyntään.
Sopivan puutavaran loppuminen Suomen metsistä ei ole ilmiönä ainutlaatuinen. Jo 1600-luvulla tervantuotanto harvensi Pohjanmaan metsät siinä määrin, että tuotanto piti siirtää Pohjois-Suomeen. Erikoista kyllä, tervantuotannon siirtyminen Kainuuseen saattoi olla Kainuulle huono diili. Palkkakehitys jäi jälkeen maatyöläisistä eikä se tuonut mukanaan investointeja tai teknologista kehitystä. Terva oli arvokas raaka-aine, joten sen kuljettaminen sekä maitse että merillä piti sisällään suuria riskejä.
Toisaalta tervatalonpojat kantoivat valtavaa riskiä myös joutuessaan myymään tervansa Oulun tervaporvareille – toisinaan tervan markkinahinta ei kattanut edes tuotantokustannuksia, joten tervatyöläiset joutuivat ostamaan ruokatarvikkeita tervaporvareilta velaksi. Mahdollisia myyntipäiviä oli vuodessa korkeintaan kaksi eikä hinta ollut etukäteen tiedossa. Tällaisesta ilmiöstä, jossa rajaseudulla tuotetaan yhtä raaka-ainetta teollisuuskeskuksen käyttöön, käytetään nimitystä resurssiperiferia.
Nyt näyttää siltä, että Kainuusta on jälleen tulossa resurssiperiferia. Paikkakunnalla ei ole ainuttakaan suurta tuotantolaitusta, joten raakapuu kuljetetaan jalostettavaksi muualle. Metsävarat ehtyvät, alue ei vedä investointeja ja ala tuottaa Kainuussa alle puolet suomalaiseen keskiarvoon nähden. Kainuussa toivotaan, että alueelle saataisiin tuotantolaitos, joka tarvitsisi sellutehdasta vähemmän raaka-ainetta, mutta tuottaisi jotakin arvokkaampaa. Oulun yliopistossa tutkitaan mahdollisuutta käyttää sahanpurua ja haketta elintarvike- ja lääketeollisuudessa.
Suomessa puun jalostusaste on ollut laskussa koko 2000-luvun. Uusin trendi on raakapuun vienti Viroon, jossa sitä käytetään huonekalujen ja rakennusten osien valmistamiseen. Suomessa teknologiaa on kehitetty pitkälti sellun ehdoilla ja se näkyy metsäpolitiikkamme lisäksi myös metsissä itsessään. Metsissämme on puuta aikaisempaa enemmän, mutta se ei ole koskaan historiassa ollut niin nuorta tai pienikokoista. Kestävyyden ja jalostusasteen kannalta tässä on suuri ongelma: sahateollisuus tarvitsee järeää tukkipuuta.
