Tiesitkö miten seteliraha syntyi?
Kiinassa käytettiin pitkään kupari- ja pronssikolikoita joiden keskellä oli reikä. Kolikot pujotettiin naruihin, mutta suuremmissa kaupoissa niitä tarvittiin valtavia määriä. Rahaa saatettiin joutua kuljettamaan mukana säkeittäin.
Kun kaupankäynti kasvoi, kauppiaat alkoivat jättää kolikoitaan säilytykseen ja käyttää niiden tilalla paperisia talletustodistuksia. Todistuksen pystyi myöhemmin vaihtamaan takaisin kolikoihin tai antamaan maksuksi toiselle kauppiaalle.
Ensimmäiset varsinaiset jiaozi-setelit ilmestyivät Song-dynastian aikana noin 1000-luvun alussa, yli 150 vuotta ennen Tšingis-kaanin syntymää. Aluksi niitä laskivat liikkeeseen Sichuanin alueen kauppiaat, mutta myöhemmin valtio otti järjestelmän haltuunsa.
Seteliraha syntyi alunperin käytännön syistä: metalliraha oli painavaa ja hankalaa kuljettaa.
Kiinalainen Ming-dynastian seteli vuodelta 1375, joka on yksi vanhimmista säilyneistä seteleistä. Setelin arvo vastasi tuhatta kuparikolikkoa.
Kublai-kaani (Tšingis-kaanin pojanpoika) nousi suurkaaniksi vuonna 1260 ja hallitsi myöhemmin Kiinaa Yuan-dynastian keisarina. Hänen valtakunnassaan otettiin käyttöön yhtenäinen paperiraha.
Paperirahasta tehtiin valtakunnan tärkein virallinen maksuväline ja kullan, hopean sekä metallirahojen käyttöä tavallisessa kaupankäynnissä rajoitettiin voimakkaasti. Setelit valmistettiin mulperipuun kuoresta ja painettiin valtion valvonnassa.
Eurooppalaiselle Marco Pololle järjestelmä oli lähes käsittämätön. Euroopassa rahan arvo perustui yleensä siihen että kolikko oli valmistettu kullasta tai hopeasta. Kiinassa kaani pystyi sen sijaan muuttamaan lähes arvottoman paperinpalan rahaksi omalla määräyksellään.
Marco Polon mukaan setelistä kieltäytymisestä saattoi seurata jopa kuolemanrangaistus. Rangaistuksen toteuttamisesta ei ole täyttä varmuutta. Varmaa kuitenkin on, ettei paperirahaan siirtyminen ollut täysin vapaaehtoista.
Kulta valtiolle, paperiraha kauppiaalle
Kaikkein kiinnostavin osa järjestelmää liittyi ulkomaisiin kauppiaisiin.
Marco Polon mukaan ulkomailta saapuneet kauppiaat eivät saaneet myydä tuomaansa kultaa, hopeaa, helmiä tai jalokiviä kenelle tahansa. Ne piti myydä keisarin edustajille jotka arvioivat niiden arvon.
Kauppias vaihtoi kullan ja hopean Kublai-kaanin liikkeeseen laskemiin paperiseteleihin.
Käytännössä järjestelmä meni suunnilleen näin:
- kauppias toi valtakuntaan kultaa tai hopeaa
- jalometallit päätyivät keisarin haltuun
- kauppias sai vastineeksi valtion painamaa paperirahaa
- setelit käytettiin tavaroiden ostamiseen valtakunnan sisällä
- valtio määräsi ihmiset hyväksymään setelit ja peri myös veroja niillä.
Nykytermein kyse oli eräänlaisesta valuuttakontrollista. Valtio sai oikean kullan ja hopean haltuunsa ja antoi vastineeksi rahaa, jonka valmistaminen maksoi vain murto-osan sen nimellisarvosta.
Kublai-kaanin kannalta järjestelmä oli aika nerokas.
Valtio pystyi maksamaan sotilaille, virkamiehille ja tavarantoimittajille omalla paperirahallaan. Samalla yhtenäinen ja kevyt raha helpotti kaupankäyntiä valtavan valtakunnan eri osien välillä.
Järjestelmä ei perustunut pelkästään pakkoon. Aluksi paperirahalla oli myös yhteys hopeaan, ja valtio pyrki tukemaan sen arvoa. Setelin täytyi herättää edes jonkinlaista luottamusta, jotta järjestelmä pysyi toiminnassa.
Lopulta vastaan tuli paperirahan suurin houkutus: sitä voitiin aina painaa lisää.
Kun valtio tarvitsi rahaa, uusia seteleitä laskettiin liikkeeseen. Yuan-dynastian talouden heikentyessä rahan määrä kasvoi, setelien arvo laski ja ihmisten luottamus alkoi murentua.
Paperiraha helpotti kaupankäyntiä, mutta samalla se antoi hallitsijalle mahdollisuuden rahoittaa valtion menoja rahapainolla.
Kublai-kaanin järjestelmä muistuttikin monella tavalla nykyistä fiat-rahaa.
Väärentäjät olivat mukana lähes alusta asti
Kun paperirahaa alettiin käyttää enemmän, myös sen väärentämisestä tuli nopeasti ongelma.
Varhaisissa kiinalaisissa seteleissä aitoutta pyrittiin osoittamaan virallisilla leimoilla, tarkoilla painokuvioilla ja seteliin painetuilla varoituksilla. Esimerkiksi vuodelta 1375 säilyneessä Ming-dynastian setelissä on 2 valtion virallista sinettiä ja teksti, jossa väärentäjiä uhataan kuolemanrangaistuksella ja omaisuuden menettämisellä. Pelkkä rangaistus ei kuitenkaan poistanut väärentämistä.
Euroopassa seteleihin alettiin lisätä vaikeasti kopioitavia yksityiskohtia kuten vesileimoja, monimutkaisia kaiverruksia, yksilöllisiä sarjanumeroita ja myöhemmin mikroskooppisen pientä tekstiä. Bank of England käytti vesileimoja seteleissään jo vuodesta 1697 lähtien. Väärentämisestä voitiin Englannissakin langettaa kuolemantuomio vielä 1800-luvun alussa.
Setelirahan historiassa on koko ajan käyty kilpajuoksua: aina kun seteleihin on keksitty uusi suojaus, väärentäjät ovat yrittäneet keksiä keinon sen jäljittelemiseen.
Miten seteliraha levisi muualle?
Kiinan paperiraha ei lähtenyt leviämään maailmalle suorana ketjuna.
Ensimmäinen merkittävä yritys kopioida Kublai-kaanin järjestelmä tehtiin Persiassa vuonna 1294. Mongolihallitsija Gaykhatu määräsi käyttöön kiinalaista paperirahaa jäljittelevät setelit joissa oli jopa kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
Kauppiaat eivät kuitenkaan hyväksyneet järjestelmää. Basaareja suljettiin, kaupankäynti pysähtyi ja kokeilu jouduttiin lopettamaan melkein saman tien.
Japanissa paikallisia paperirahoja alettiin käyttää noin vuonna 1600. Varsinainen eurooppalainen käännekohta tuli Ruotsissa vuonna 1661.
Stockholms Banco alkoi laskea liikkeeseen Euroopan ensimmäisiä pankkiseteleitä, koska Ruotsin suuret kuparirahat olivat niin painavia ja hankalia kuljettaa. Pankki lupasi vaihtaa setelit takaisin kolikoiksi.
Ruotsin kokeilu päättyi pankin kaatumiseen, koska se laski liikkeeseen enemmän seteleitä kuin sillä oli kolikoita niiden katteeksi. Ajatus jäi kuitenkin elämään.
Stockholms Bancon vuonna 1666 liikkeeseen laskema seteli.
Seuraavina paperirahaa ottivat käyttöön mm Massachusettsin siirtokunta vuonna 1690, Englanti vuonna 1694, Skotlanti vuonna 1696 sekä Ranska ja Tanska-Norja 1700-luvun alussa.
Varsinainen käänne setelin leviämiselle ei ollut pelkästään paperilapun keksiminen. Ratkaisevaa oli, että setelin taakse tuli pankki, lupaus vaihtaa se kultaan tai hopeaan ja lopulta valtion tuki.
Tšingis-kaanin pojanpoika Kublai-kaani rakensi yhden historian ensimmäisistä laajoista rahajärjestelmistä, jossa valtio määräsi paperirahan käytöstä, rajoitti jalometalleilla käytävää kauppaa ja käytti omaa valuuttaansa kullan ja hopean keräämiseen.